Jetlane

– mukana suomalaisessa whippet- ja greyhound-racingissä!

Artikkeleita

SUORAT RADAT SUOMALAISEN GREYHOUND-URHEILUN PELASTAJIA?

Kirjoittanut Ilkka Virta

Viime vuosina suomalainen greyhound-harrastajakunta on keskustellut aika-ajoin vilkkaastin ratojen turvallisuudesta ja toimivuudesta. Vakavampia loukkaantumisia greyhound racingissä tapahtuu onneksi melko vähän. Sen sijaan erilaisia ruuhkia ja lievempiä kolhuja sattuu jatkuvasti. Välillä tuntuu siltä, että miltei puolet omien koirien kilpailusuorituksista menee enemmän tai vähemmän piloille erilaisten ratamutkissa tapahtuvien kontaktien ja ’pussiin jäämisten’ takia. Samanlainen tuntemus lienee monilla muillakin?

Harrastamista haittaa, että hyvin usein koirat ovat kilpailukyvyttömiä kilpailemaan erilaisten jalkavammojen takia. Tuota ongelmaa ei samassa mitassa whippeteillä tai hitammilla vinttikoiraroduilla ole. Uskoakseni juuri greyhoundien muita vinttikoiria suurempi herkkyys ja loukkaantumisriski onkin saanut yhä useammat racing-harrastajat siirtymäänja/tai palaamaan whippetteihin, jotka ovat edellisiä helpommin treenattavia, kestävämpiä ja myös kilpauraltaan pitkäkestoisempia. Siinä, missä yli viisivuotias kilpagrey alkaa olla harvinaisuus, radoilla tapaa jopa yli 8-vuotiaitakin vipukoita.  

Varmasti jokaisen harrastajan toive olisi, ettei minkään sorttisia loukkaantumisia greyhoundeillakaan sattuisi ja että lähdöt sujuisivat puhtaasti lähdöstä maaliin ilman kiilaamisia ja päin ajamisia. Tällainen ideaalitilanne on tuskin koskaan mahdollinen, sen sijaan aina parempaan voidaan pyrkiä – ja on pyrittävä!

Nykyisin käytössä olevista radoista kaksi on perustettu 60- ja 70-lukujen taitteessa ja kuuleman mukaan ne ovat profiililtaan vanhanaikaisia ja loukkaantumisaltiimpia kuin uudemmat Haukiputaan ja Turun radat. Tosiasiassa, niin paljon kuin loukkaantumista puhutaankin,mitään kunnollisia tilastointeja siitä, missä määrin ja millaisissa oloissa milläkin radalla niitä tapahtuu. Eletään siis pitkälti huhujen ja mielipiteiden varassa. Toivoisin muodostettavaksi jonkin sorttisen loukkaantumisreksiterin, johon niin kisa- kuin harjoituspäivienkin ratakohtaiset tapaturmat valitsevine olosuhteineen kirjattaisiin. Tätä faktatietoa voitaisiin sitten käyttää hyväksi turvallisuuden kehittämisessä.   

Rataprofiilin ohella suurta merkitystä on radan pinnoitteella. Jos puhutaan Turusta, niin ollakseen riittävän kova Metsämäen hiekkapinta vaatii kunnollisen kastelun ja sen päälle lanauksen. Hankaluutena on, ettei harjoitusiltoina tuota kastelua aina pystytä tekemään ja toisaalta lähtökoppien edustat kokolattiamaton edestä jäävät lana-auton ulottumattomiksi.

Riippumatta siitä, millaiset ovat radan kaarteet, mutkaisilla radoilla tapahtuu aina enemmän kolareita ja loukkaantumisia, kuin suoralla juostaessa. Erityisesti ykköskaarre on riskialtis.

Yleensä GRL:ään kuuluvat paikalliskerhot käyttävät ratoja alivuokralaissuhteisesti, mikä aiheuttaa omat vakavat haittansa harjoitusiltojen ja kilpailukausien läpiviemiselle sekä kilpailutapahtumien järjestämiselle taloudellisesti tukevalta pohjalta. Ihka oma rata voisi näissä suhteissa toimia paremmin.

Käydyissä keskusteluissa on nostettu esille erilaisia ideoita – ’ratakriisiksikin’ tituleeratun – tilanteen ratkaisemiseen. Ehkä suurimpana esteenä yhden tai useamman kokonaan uuden radan perustamiselle jonnekin tänne eteläiseen Suomeen ovat varmasti huomattavat perustamiskustannukset. Urheilukenttää suuremman maa-alueen vuokraus tai ostaminen ja radan perustaminen sille kaikkine maanparannuksineen, salaojituksineen, kiskotuksineen ym. lienee vähintään noin 100.000 euron suuruusluokkainen investointi.      

Uudelle radalle tyyssija pieneltä paikkakunnalta?
 
Isommissa kaupungeissa maankäyttöpolitiikka on usein kokolailla ailahtelevaista. Rakennustoiminta laajene nopeasti myös ydinkeskustojen ulkopuolelle ja vanhat vuokrasopimukset puretaan nopealla aikataululla, kun joku rahakas ostaja tontille löytyy. Maanhintakin on monesti hyvin korkea. Siksi mielestäni mahdollinen ratahanke pitäisi keskittää jollekin pikkupaikkakunnalle, jossa maan arvo on alhainen ja rakentaminen seesteistä. Nykyisessä talouskurimuksessa pienet kunnat etsimällä etsivät erilaisia ’vetonauloja’, joilla voisivat tehdä itsensä tunnetuiksi, omaleimaisiksi ja uusien veronmaksajienkin silmissä houkutteleviksi. Mikä voisikaan olla jollekin ’Takahikiälle’ sen suurempi imagonnousu, kuin sen kehittyminen Suomen johtavaksi greyhound-paikkakunnaksi. Radan perustaminen voisi tuoda uutta ja kaivattua ’vipinää’ elinkeinotoiminnaltaan ja kulttuuriltaan hiipuneelle muuttotappiokunnalle.

Hyviä kokemuksia ”Straight Trackeistä” löytyy ulkomailta

Brittiläinen Clive Ellis pohti Greyhound Watchingissa, liittyykö greyhoundien toinen toistaan vastaan kilpailemiseen aina loukkaantumisriskejä. Vastaukseksi jopa hän antoi, että ainakaan Tanskan Odensessa pidettävissä kilpailuissa koirien loukkaantumisia ei tapahdu juuri koskaan. Näin on kuulemma siksi, että Odensessa toimii yksi niistä harvoista radoista, joilla koirat juoksevat pelkkää suoranmittaa. Odensessa käytäntönä on, että jokaisessa lähdössä on kahdeksan koiraa, ja juostava matka on 260 metriä, minkä greyhoundit näkyvät kipittävän suunnilleen 14,50 ja 15,20 sekunnin välille.

Toki ratasuorilla kilpaillaan monissa muissakin maissa. Näin on esim. Brasiliassa, jossa greyhound racing aloitettiin viitisentoista vuotta sitten, ja johon tämä kilpailutapa kopioitiin Argentiinasta. Vaikka kumpikaan näistä maista tuskin monessakaan mielessä voi toimia esimerkkinä suomalaiselle greyhound-urheilulle, kuulemma kuitenkin koirien loukkaantumiset hurjalta näyttävästä sikäläisestä touhusta huolimatta ovat sangen harvinaisia, koska radat ovat leveitä ja suoria. Juostavat kilpailumatkat ovat 200 metristä 325 metriin, ja yhdessä startissa voi olla 14:kin koiraa. Esimerkiksi Etelä-Afrikassa rinnakkain toimii niin ovaalinmuotoisia kuin suoriakin ratoja. Jälkimmäisten olemassa oloa puolustaa erityisesti se, että ne ovat paljon halvempia rakentaa kuin ympyriäiset radat. Kilpailukäytössä olevia suoria on greyhound racingin suurmaa Australiassakin useita. Sellainen löytyy ainakin Capalabasta, Appin Waystä sekä Healesvillestä. Viimeksi mainittu tuntuu loistokkuudessaan olevan suoranainen greyhound racingin paratiisi!

Myös osa Suomen radoista voisi  vallan hyvin olla ”straightejä”!

Jos kilpailtaisiin suorilla radoilla, ikävät loukkaantumiset loppuisivat miltei tyystin ja lähdöt sujuisivat tapahtumiltaan nykyistä ’puhtaampina’. Ensimmäisenä maalissa olisi aina nopein – ei onnekkain tai härskein – koira. Eivät välttämättä mitään huonoja seurannaisvaikutuksia!

On paljon helpompi löytää sopiva maa-ala ratasuoralle kuin ovaaliradalle, ja perustamiskustannukset olisivat vain murto-osa siitä, mitä ne ovat nelimutkaisilla kilpa-areenoilla. Lienee vieläpä täysin realistista ajatella, että niitä pystyttäisiin kerhojen nykyresursseillakin perustamaan ja samalla kilpailutoiminta säilyisi maantieteellisesti rikkaana. Ehkä kokeiluluontoisesti voitaisiin joitain kiihdytyssuorakilpailuja järjestää jo tulevina kesinä muutamilla pienemmillä raviradoilla, esimerkiksi Kokemäellä tai Laitilassa?

Mielestäni osa suomalaisista koiraradoista voisi olla näitä ”straightejä”, kilpailuttakoon koiriaan niillä sitten ken haluaa!

TOTTA VAI TARUA? KILPAKOIRAN NOPEUS PERIYTYY SEN EMÄLTÄ

Englanninkielisten artikkelien pohjalta vapaasti kääntänyt ja täydentänyt Ilkka Virta
 
Kouluvuosiemme biologian oppikirjoista muistamme, että jokaista solua ympäröi solukalvo. Tämä solukalvon sisäpuolen täyttämässä solulimassa eli sytoplasmassa on erilaisia soluun kuuluvia osia, kuten mitokondriot, lysosomit, ribosomit ja Golgin laite. Kaikilla näillä on omat elintärkeät tehtävänsä. Solun suurin osanen on tuma, jonka sisällä kromosomeissa sijaitsee solun geneettinen materiaali eli DNA. Geneettinen eli perinnöllinen informaatio on tallennettuna geeneiksi kutsuttuihin DNA-pätkiin.

Mielenkiintoisella tavalla tämä suomalaisissa peruskouluissakin vuosia sitten osaksi oppimamme solubiologia yhdistyy myös tämän päivän greyhound-urheiluun. Australialainen greyhound-lehti “The Journal” käsitteli toukokuun 2006 numerossaan lyhyiden – greyhound-datastakin – löytyvien artikkeliensa puitteissa aihetta, periytyvätkö kilpakoiran nopeusominaisuudet enemmän sen emältä kuin isältä. Näistä kirjoituksista voi kaivaa esiin vaikkapa seuraavaa:

Todellisuudessa kilpaa juoksevan eläimen vauhti tulee sen emältä! Tämän huomion ovat tehneet kaksi geneetikkoa, jotka ovat viimeiset kuusi vuotta yrittäneet löytää geenijoukkoa, joka tuottaa nopeita kilpahevosia. Nimittäin Tohtori Stephen Harrison Throughbred Genetic Osakeyhtiöstä Englannista ja Juan Luis Turrion-Gomez Salmancan yliopistosta Espanjasta jäljittivät kahdeksan lihaksiston kannalta tärkeän geenin variaatioita DNA-näytteissä, jotka oli otettu tuhannelta kolmevuotiaana kilpailleelta lämminveriseltä hevoselta, mukaan lukien arvokisavoittajat.

Tutkimus osoitti, että nuo geenikombinaatiot peritään yksinomaan emältä ja molekyylissä, joka tunnetaan nimellä mitokondriaalinen DNA (lyh. mtDNA). Tuo perimänosa sijaitsee mitokondrioissa, siis erillään tumassa olevasta (huomattavasti suuremmasta) DNAsta. Tämä on perusta sille, mihin hevospuolella ja greyhound racingissa joskus viitattu konseptilla ”Rasmussen faktori”. 

Mitokondriot ovat soluelimiä, joissa soluhengitys – eli monivaiheinen reaktio, jossa aerobisissa oloissa elävät solut tuottavat suurimman osan energiastaan – tapahtuu. Toisin sanoen, mitokondriot ovat solujen ”voimaloita”, so. energiantuottajia.

Jälkeläisen soluston mitokondriot ovat suoria kopioita sen emän mitokondrioista, koska niiden periytyminen on puhtaasti maternaalista. Greyhoundit perivät mitokondriaalisen DNA:nsa emältä ja me ihmiset omalta äidiltämme.

Tutkimus paljasti eri jalostuslinjojen käsittävän toisistaan poikkeavia yhdistelmiä näistä suorituskykyyn vaikuttavista geeneistä, ja vastaavasti eri kombinaatioiden tuottavan hevosille vaihtelevia kykyjä. Havainnoituaan Iso-Britannian yli kahdenkymmenen pääkilpailun voittajien geenityyppejä, Harrison kollegoineen huomasi, että tietynlaisen geenistön omaavat hevoset pärjäsivät hyvin pitkillä matkoilla ja toisenlainen geenivariaatio puolestaan oli tyypillinen sprinttimatkojen voittajille.

”Ennakoimme, että tämä tieto voisi helpottaa valmentajia tunnistamaan varsan ensimmäisestä elinpäivästä lähtien, mikä tulee aikuisena olemaan sen optimaalinen juoksumatka sekä samalla kehittämään sopivat valmennusohjelmat ja asettamaan tavoitteet kilpailuihin, jotka parhaiten sopivat niiden geneettiseen profiiliin”, Harrison sanoo. Harrison otaksuu, että hänen tutkijaryhmänsä löydökset voivat jatkossa huomattavasti vähentää sitä arvailua ja riskinottoa, jota vielä nykyisin liittyy jalostukseen käytettävien yhdistelmien valintaan.

Tohtori Dianne Vankan, joka työskentelee Queenslandin yliopiston eläingenetiikan laboratorion varajohtajana, viittaa geenitesteihin, joita on kehitelty ihmisten urheilullisen suorituskyvyn arviointiin. Hänen mukaansa, yksi löydetyistä geeneistä on ACTN3, joka määrittää, tuottaako elimistö nopeasti supistuviin lihassäikeisiin tarvittavaa proteiinia vai ei. Nopeiden lihassäikeiden on osoitettu olevan kytköksissä huippusuorituksiin pikajuoksussa. Tämän nopeusgeenin löytäminen auttaakin osaltaan määrittämään, ovatko ihmiset luonnostaan sprinttereitä vai kestävyyslajien urheilijoita. ”Voisi olla hyvin tuottavaa ryhtyä etsimään hevosilta ja koirilta vastinetta ACTN3-geenille ja tunnistaa sitä kautta juoksukyvyn indikaattoreita.”, Vankan toteaa. Silti on todettava, että ACTN3 on kuitenkin loppujen lopuksi vain yksi geeni, ja monet tutkijat ovat sitä mieltä, että se on vain yksi osa kokonaiskuvaa, ja nopeus greyhoundeilla on todennäköisesti enemmän kuin yhden tai useamman geenin tai geeniryppään säätelemää.

Jim Gannon muistuttaa kirjoittamassaan artikkelissa, että kasvattajan pitäisi valita emä yhtä huolella kuin pentueen isäkin. Hänen mukaansa yksi seikka, joka voi johtaa pettymyksiin huippusiitoskoiran jälkeläisten suorituskyvyssä on se, että pentujen tekemiseen käytetty narttu on valittu – taloudellisten tai tunnesyiden perusteella – omasta kennelistä. Ettei näin pääsi käymään, kasvattajien kannattaisikin tutustua suosituksiin, jotka ovat peräisin Dr Theresa Gartonin Oklahoma Cityssa USAsta raportoimasta tutkimuksesta, missä ykskantaan todetaan seuraavaa: ”Tavoiteltaessa varmoja tuloksia molempien vanhempien pitää olla parasta käytettävissä olevaa laatua. Älä kitsastele valitessasi emää omalle pentueellesi.”

Garton mainitsee tämä tutkimuksen osoittaneen selvästi, etteivät jälkeläiset peri yhtäläisesti molemmilta vanhemmilta, vaan tosiasiassa naaraan geneettinen panos pentueeseen on yli 50-prosenttinen. Tutkimus paljasti, että naaraan munasolu sisältää naaraan sytoplasmaa. Tämä hyytelömäinen neste käsittää elämää ylläpitävät rakenteet, joita ovat mitokondriot, Golgin laite sekä kaikki entsyymit, jotka ovat olennaisia munasolun toiminnalle ja elämälle itsessään, yhtä lailla kuin tuma, joka käsittää naaraan geenit DNA-rihmoihin kätkettyinä. Hedelmöittynyt munasolu sisältää yhtäläisen DNA-osuuden sekä urokselta että naaraalta, mutta siinä on myös olennaiset elämää ylläpitävät mitokondriot, Golgin laite sekä entsyymi-järjestelmät. Ilman näitä elämää ylläpitäviä rakenteita geenit eivät pystyisi elämään vastikään muodostuneessa tumassa ja tuottamaan geneettistä potentiaaliaan. Ja huomaa, että toimivien solujen tehokkuus myöhemmässäkin elämässä (eli tuleva suorituskyky kilparadoilla) riippuu olennaisesti näistä sytoplasmisista rakenteista, jotka ovat periytyneet pelkästään naaraalta. Tästä kaikesta seurauksena on, että pentue perii enemmän naaraalta kuin urokselta. Näin ollen, valitse emä pentueellesi yhtä huolella kuin valitset sille isänkin!

WHIPPET VAI GREYHOUND?

Kirjoittanut Ilkka Virta

Minulla on kokemuksia sekä whippeteistä että greyhoundesta, joten usein kysytäänkin, miten nämä kaksi koirarotua eroavat toisistaan.

Greyhound on itsenäisesti saalistava metsästyskoira, joka ei tarvitse metsästäjän pyssyä tai ohjausta riistansa tavoittamiseen. Vaikka siitä onkin kehittynyt ajan oloon hyvin seurallinen lemmikki, samanlaista ihmisten miellyttämisen tarvetta, kuin kokemukseni mukaan esimerkiksi whippeteillä on, sillä ei selvästikään ole. Rauhallisuutensa ja ystävällisyytensä ansiosta suuren maailman kilpakentiltä tulevat – koko elämänsä suurissa kenneleissä eläneet – kilpakoneetkin sopeutuvat yleensä erinomaisesti perheolosuhteisiin, joihin niistä monet eläkepäivikseen siirtyvät. Jos minulta kysytään, kumpi näistä roduista on omistajalleen vaivattomampi vastaan empimättä, että kilpakoirana whippet mutta kotikoirana ehdottomasti greyhound.

Vahtikoiraksi ei greyhoundista ole, mikä todetaan monissa koirakirjoissakin. Siinä, missä whippet urhollisen terhakkaasti ja äänekkäästi vahtii taloa ja pihapiiriä, greyhoundia tuskin kiinnostaa, kuka satunnainen kulkija pihalle piipahtaa tai jopa kotiovesta sisälle säntää.

Greyhoundeja eli ratalinjaisia englanninvinttikoiria on jalostettu useamman sadan vuoden ajan nimenomaan kilpakoiriksi. Whippetin alkuperä on hämärän peitossa. Kummankaan rodun jalostuksessa ei ole tavoiteltu ulkonäöllisiä äärimmäisyyksiä, vaan henkistä ja fyysistä hyvinvointia. Radalla pärjätäkseen, koiran on oltava rohkea, tasapainoinen, kestävä ja nopea, siis kaikin puolin terve! Monilla roduilla esiintyvät lonkkaviat ja muut rakenteelliset viat eivät onneksi ole edustamiemme rotujen riesa. Kaikki omat koiramme olemme hankkineet hyviltä kasvattajilta ja ne ovat olleet lähtökohtaisesti terveitä. Kennelliiton koiria ja niiden perinnöllisiä sairaustaipumuksia tutkitaan ja seurataan nykyään ilahduttavankin tarkasti.

Kilpakentillä menestyminen vaatii perittyjen ominaisuuksien ohella koirien hyvää hoitoa. Niiden on saatava korkeatasoista ravintoa, niille on tarjottava sopivissa määrin liikuntaa ja myös vapaana juoksemista, lihaksisto on pidettävä kunnossa ja koiria on säännöllisesti hierottava, elinolosuhteiden on oltava sellaiset, että grey voi tuntea olonsa turvalliseksi ja se pystyy lepäämään ja palautumaan.

Maailmalta greyhound-urheilun suurmaista – lähinnä virallisesti säännellyn kilpailutoiminnan ulkopuolelta – kantautuneet kauhutarinat huonosta kohtelusta eivät liity mitenkään suomalaiseen vinttikoiraurheiluun. Suomalaiselle vinttikoiraväelle harrastamisen motiivina eivät ole rahankiiltoisuus ja bisneksen teko, vaan rakkaus koiriin ja mukavaan harrastukseen. En usko, että yskikään maanmiehemme harrastaa vinttikoiraurheilua rahan vuoksia –  ja jos harrastaa, joutuu varmasti pettymään. Itse en pidä hyvänä sitäkään, että koiria otetaan lemmikeiksi ja sitten kilpauran päätyttyä lahjoitetaan ne uusiin kotehin. Mielestäni koira on perheenjäsen, jolla tulee olla paikkansa omistajansa huomassa senkin jälkeen, kun jalka ei enää sähköjäniksen perässä nouse entiseen malliin.    

 



TÄMÄN PÄIVÄN SUOMALAISESTA GREYHOUND RACINGISTÄ

Ilkka Virta

Aikoinaan – 70- ja  80-luvuilla – olin kyllä monet kerrat ’kopittanut’ koiria, vedättänyt niille käsiviehettä ja luullut niitä valmentavani. Tullessani vuonna 2004 mukaan greyhound racingiin, minut otettiin vastaan uutena ja vasta-alkavana harrastajana – ja sellainen paljolti olinkin! Toimintatavat ja säännöt olivat kokonaan toisenlaiset, kuin millaiset muistin niiden olleen 70- ja 80-lukujen vinttikoiraurheilussa.

Greyhound racingiä aloittaessaan joutuu ottamaan selville monenlaisia asioita niin harjoitusiltojen käytännöistä, kilpailukirjan ja lisenssin hankkimisesta kuin kilpailupäivien ’kommervenkeistäkin’. Detaljeita, joihin en aikoinaan omassa vaatimattomassa whippet-harrastuksessani juurikaan törmännyt, olivat mm. kilpailupäivien välissä tapahtuva lihashuolto, lisäravinteet, kaarrejuoksun opettelu, maneesiharjoittelu. Muistaakseni varsinkin kylmällä ilmalla jotkut hieroivat koiriensa takareisiä juuri ennen kilpailustarttia, mutta lihashuoltoa tehtiin tuskin lainkaan kilpailujen välisinä lepopäivinä. Pentuja kyllä juoksutettiin aluksi lyhyitä matkoja käsivieheellä, mutta en muista, että ratakaarteiden juoksemista olisi harjoiteltu ’pala kerrallaan’ ja matkaa vähitellen pidentäen. Koiran peruskunnon rakentamisessa vanhaan aikaan monet korostivat pitkien kävely- ja jopa polkupyörälenkkien merkitystä.

Nykyisin niin juoksevat whippetit kuin greyhounditkin ovat paljon parempia kuin 80-luvulla. Silloin ei esimerkiksi juurikaan tehty eroa näyttely- ja juoksijalinjaisen whippetin välillä. Ajoilla, joilla ’näyttelygeeniset’ whippetit voittivat 80-luvun alussa kilpailuita, jäätäisiin nykyisin kauaksi finaalipaikoista. Tätä nykyä kilpakoiria tuodaan paljon ulkomailta ja ne ovat sukujuuriltaan poikkeuksetta huippujuoksijoista polveutuvia. Harrastajien ja kasvattajien keskuudessa on paljon lajitietoutta ja monilla on suorat kontaktit greyhound-urheilun huippumaiden treenareihin ja kasvattajiin. Whippet-harrastajakunta puolestaan tekee yhteistyötä eritoten Keski-Euroopan maihin.

Suomalaisessa vinttikoiraurheilussa on kiinnitetty paljon huomiota ratojen ja kilpailujen turvallisuuteen ja asia on päivittäin esillä lajin harrastajien keskusteluissa. Koirarodun erityispiirteistä ja tarpeista johtuen varsinkin greyhound-väki on voimakkaasti peräänkuuluttanut rataprofiilien kelvollisuutta ja ratapinnoitteiden korkeatasoisuutta. Uusia ratoja ei pariin vuosikymmeneen kuitenkaan ole saatu kaikista puheista huolimatta aikaiseksi. 

Greyhound on maailman nopein koirarotu, joka pystyy etenemään yhdessä sekunnissa jopa 18 metrin matkan saavuttamaan lähes 80 kilometriä/tunnissa huippunopeuden. Pienillä, profiililtaan jyrkkäkaarteisilla tai sateen liukastamilla ruohopintaisilla radoilla, joilla muut koirarodut pystyvät juoksemaan miltei riskittömästi, greyhound ajautuu helposti ongelmiin. Samoin osallistuminen kahteen eri kilpailulähtöön, mikä on whippeteille täysin normaalia ja arkipäiväistä, on näille huippuunsa viritetyille greyhoundeille sula mahdottomuus. Kaikista varotoimenpiteistä huolimatta koiraradoilla tapahtuu loukkaantumisia. Tilastollisesti kilpakoirien loukkaantumisriski on kuitenkin kuulemma vähäisempi kuin se on esimerkiksi juniorijalkapalloilijoilla.

Uskoakseni koko vinttikoiraväen yhteinen pyrkimys on, että tulevaisuudessa maahamme rakennettaisiin uusia ympäristöltään viihtyisiä, palveluiltaan toimivia ja profiileiltaan nykyaikaisia kilpakenttiä. Nykyisin käytössä olevista radoista valtaosa on perustettu 1960- ja -70-lukujen taitteessa. Oma toiveeni olisi, että Vinttikoiraliiton ja Greyhound Racing Liiton porukat yhdistäisivät voimansa tässä rataprojektiasiassa. Muutenkin yhteistyötä kannattaisi tehdä yli liittorajojen.  Tosiasiassa suomalaisilla koiramäärillä ratojen käyttöasteet jäävät hyvin vähäiseksi, joten Turun seudullakin samaa rataa mahtuisivat käyttämään niin molemmat seurat.

Greyhound Racing Liiton ja Suomen vinttikoiraliiton juoksukilpailusäännöt eroavat jossain määrin toisistaan ja molemmilla niillä on toinen toisistaan poikkeavia käytäntöjä. Molemmissa liitoissa tehdään kaikenaikaa hyvää työtä vinttikoiraurheilun kehittämiseksi sekä koirien jalostustyössä. Molemmat liitot ja niiden alaiset vinttikoirakerhot järjestävät kesäkautena monia kilpailuita, joissa on paljon säpinää, jännitystä ja hyvää tunnelmaa.

 

"AUSSITREENAUSTA" HUIPPU-TREENARI JASON THOMPSONIN MALLIIN

Englannin kielestä vapaasti kääntänyt Ilkka Virta

Queensland Greyhound Journalissa julkaistiin äskettäin australialaisen David Braschin artikkeli, joka löytyy myös greyhound-datasta. Teksti perustuu kuuluisan, samanmaalaisen, greyhound-treenari Jason Thompsonin haastatteluun. Artikkelissa kerrotaan jotakuinkin seuraavaa:

Jason Thompson oli 13-vuotias alkaessaan käydä greyhound-kisoissa. Hänen ensimmäinen suuri intohimonsa – asustaessaan pienessä maalaiskaupungissa nimeltään Taralgon – oli australialainen jalkapallo. Thompsonilla oli naapuri, joka kilpailutti koiraa nimeltä Mr Christian. Sitä valmensi neiti Marg Long. Koska kyseinen koira kilpaili ahkerasti, myös Jason tuli käyneeksi naapurinsa kanssa usein greyhound-radalla. Mr Cristian voitti pitkän uransa aikana kolmekymmentä maaseuturatojen kisaa. Noina vuosina Jason toteaa pelanneensa jalkapalloa lauantaipäivisin ja sitten iltaisin miltei poikkeuksetta menneensä koiraradalle.

Jason oli yhä kolmetoista, kun Marg ja Jasonin naapuri antoivat hänelle Mr Cristianin treenattavaksi. Ollaksemme tarkkoja, koira piti rekisteröidä hänen isänsä nimiin, koska Jason oli liian nuori koiran viralliseksi omistajaksi. Hän treenasi tämän lisäksi yhtä toista koiraa. Mr Cristian voitti kilpailun viisivuotiaana Taralgonissa, mikä tuntui Jasonista hyvin jännittävältä. Tästä hetkestä lähtien koulunkäynti jäi toiselle sijalle, jalkapallo unohtui ja greyhound-racing täytti koko elämän.

Kun Jason Thompson oli 17-vuotias ainoa asia, jolla tuntui olevan suurempaa merkitystä hänelle, oli koirien kilpailuttaminen. ”Greyhoundit ovat intohimoni”, hän sanoo. Nuorukainen työskenteli Taralgonin koiraradalla vähempiarvoisia töitä tehden, kuten kiinniottajana, kennelavustajana jne. Pian tämän jälkeen Jason esiteltiin Kevin Richardsille, yhdelle Australian johtavista greyhound-treenareista ja siitoskoirien omistajista. Kevin antoi Jasonille koiransa treenattavaksi. Jason Thompson oli 18-vuotias suostuessaan ottamaan puheena olevan otuksen kahdeksi viikoksi Kevinin kennelissä treenattavakseen. Lopulta kävi kuitenkin niin, että sovittu parin viikon pesti Kevinin palveluksessa venyi kymmeneksi vuodeksi. Pian Kevinin kenneliin päästyään Jason oli tullut vakuuttuneeksi siitä, mitä työtä hän haluaisi tehdä lopun elämäänsä. ”Tämä oli paras mahdollinen alkutilanne ihmisen työuralle”, Jason toteaa. Tärkein asia, minkä Kevin kuulemma Jasonille opetti, oli ammattimainen suhtautuminen lajiin. Jason päätti jäädä nyt kohtaamiensa ’oikeanlaisten’ greyhound-ihmisten pariin, joilta sai kaipaamiaan oikeansuuntaisia vaikutteita. Kun Jason oli 23-vuotias, Kevin vetäytyi greyhoundien valmennuksesta. Niinpä Jasonista tuli ammattimainen valmentaja ja kaikki lähti siitä hetkestä alkaen laajenemaan ja kehittymään. Greyhound nimeltä Light of Fire (s. 1992) sai Jasonin parrasvaloihin. Se voitti 1994 Melbourne Cupin ja myös Silver Chiefin sekä juoksi rataennätyksen Taralgon Cupissa. Tämä olikin Thompsonin menestyksekkään treenariuran tärkeä alku, mutta ei vielä suurin saavutus. Vuonna 1994 Melbourne Cupin voittosumma oli 55.000 Australian dollaria ja seuraavana vuonna jo 100.000 dollaria.

Viisi vuotta myöhemmin – suuren alkuinnostuksen jälkeen – Jason Thompsonille näytti muodostuneen käytännöksi pitää treenauksessaan vain muutamia koiria kerrallaan, mutta ei toki mitä tahansa koiria, vaan lahjakkaita sellaisia. Treenauksessa oli esimerkiksi 37,5-kiloinen musta uros Awesome Assassin (s. 1994, Light of Fire – Tranquil Flame), joka voitti Silver Chiefin ja kirjasi nimiinsä kahdeksan rataennätystä ja saavutti arvostetun aseman siitoskoirana.

Jossain vaiheessa uraansa Jason päätti pitää vähän taukoa lajista. Tänä aikana hän tutustui tyttöystäväänsä Seonaan. Selvisi, että Seonan isä Ron Hood oli aiemmin toiminut toimistonjohtajana Ballaratissa. Treenari Marg Long puolestaan oli Seonan äitipuoli.

Awesome Assassin vetäytyi radoilta, Jason täytti 30 ja aloitti tyttöystävänsä kanssa siitoskoiratoiminnan. Tuolloin heillä oli kuusi kilpakoiraa. Jason, Seona ja kuusi greyhoundia oli heidän tiimintä seuraavat neljä vuotta. Vuonna 2003 he sitten ostivat maa-alueen Pearcedalesta Melbournen läheltä. Jason sanoo, että he sijoittivat tuohon maatilaan kaiken rahan, mikä heillä oli. Sijoitus kuitenkin kannatti ja pian heillä oli asiakkainaan monia hyviä omistajia sekä treenattavina erinomaisia greyhoundeja. Nuo koirat Hotshow Vintage, Monsters Inc, Whisky Assassin, muita hyvistä koiralinjoista tulevia koiria sekä myöhemmin mm. sellaisia kilpakoneita, kuten Run’s House, Suave Fella, Whippys’s Image, Miss Hot Gossip sekä El Galo. Myös Australian kaikkien aikojen paras greyhound Brett Lee vietti lyhyen aikaa uransa loppupuolella Jasonin kennelissä. Menestyksensä myötä Jason, Seona ja heidän kolme lastansa ovat hankkineet Pearcedalen kennelillensä suuren maineen ja tänään he ovatkin eräitä maan kaikkein halutuimpia treenareita. Entäpä, mikä sitten onkaan Thompsonien menestyksen salaisuus?

Ruokinta:

Hän mainitsee kokeilleensa kaikki ruokinnassa esiinnousseet muoti-villitykset, mutta kaiken kokeilemisen jälkeen on sitä mieltä, että ruokavalion perustana pitää olla lihan ja kuivaruoan. Aamuisin kukin hänen koiransa saa ”2 x 2 Box” -keksejä, mutta ei lainkaan nesteitä. Iltaruokana koirat syövät erittäin vähärasvaista sianlihaa sekä ”Hills Science Diet” -nimistä valmistetta. Hän lisää ruokaan myös kaliumia nestemäisessä muodossa, maksatabletteja, ”Thyroxine”-tabletteja… ei sitten muuta paitsi 400 tai 500 millilitraa kuumaa vettä. ”Koirat saavat saman aamu- ja iltaruoan seitsemänä päivän viikossa, 52 viikkona vuodessa, eikä mitään muuteta”, Jason toteaa. Vuosien varrella hän kertoo kokeilleensa kaikki saatavissa olevat tuotteet, mutta pidemmän päälle on tullut siihen tulokseen, että mitä vähemmän vaihtelevuutta ja vaihtelevia osia ruokavalio sisältää, sen parempi. ”Uskoivatpa ihmiset meitä tai eivät, tämä on täsmälleen se ruokintaperiaate, jota noudatamme.” Hän vie koiransa eläinlääkäriin veritestiin ja lihasten tarkastukseen vähintään joka toinen viikko.

Madotus:

Jason madottaa kunkin koiransa joka kuudes viikko ja vaihtaa madotusvalmisteita säännöllisesti käyttäen vuorotellen mm. ”Exelpetiä”, ”Ivomeciä”, ”Ambexia”, ”Drontalia” jne. Eri lääkemerkkien vaihteleva käyttäminen on kuulemma paras tapa torjua sisäloisia.

Terveys:

Jason ja Seona ovat tarkkoja hygieniasta. ”Imuroimme päivittäin kennelit ja koirien makuupaikat”, Jason toteaa. ”Tämä on minun työtäni, enkä voi odottaa koiriltani hyviä esityksiä, jos niitä ei ole pidetty riskittömissä oloissa – talvella lämpimässä, kesällä viileässä – joissa vallitsee puhtaus ja hyvä hygienia.” Jokainen koira yöpyy ison, paksun ”doonan” eli huovan päällä. Alla on tiiliskivet, niiden päällä puulevy ja levyn päällä vielä tuo huopa.

Rutiinit:

Talvella kaikki koirat kävelytetään klo 7.15, kesähelteillä kuitenkin tätäkin aikaisemmin. ”Kävelytän ne joka päivä, myös kisapäivinä”, sanoo Jason. Koirat tyhjentävät itsensä ja sitten ne kaikki laitetaan vuorollaan kävelykoneeseen nopealle nopeudelle 14 minuutiksi. ”Tiedän, että tämä on oudonkuuloinen aika, mutta tämä on minun tapanani menetellä”. Koneessa kävelytän neljää koiraa kerrallaan. Ainoa päivä, jolloin en käytä kävelykonetta, on kilpailun jälkeinen päivä. Kävelykoneessa olon jälkeen greyhoundit päästetään laukkaamaan koiratarhaan kahden koiran pareissa. Sitten nuoret koirat siirretään 70-metriseen juoksutarhaan, missä ne pääsevät kirmailemaan vielä tehokkaammin. Kerran viikossa jokainen koira laukkaa 350 metrin pätkän suoralla radalla. ”Laitan aina treenattavani ratavieheen perään, enkä koskaan vihellä niitä luokseni. Tämä avaa niiden keuhkot ja tarjoaa tarpeeksi liikuntaa niille”, Jason arvelee.

Tarkastaminen:

Kukin koira käytetään eläinlääkärin tarkastettavana kahdesti kuukaudessa.

Pennut:

”Pidämme kennelissämme yleensä neljää siitosnarttua, ja tavallisesti meillä on vuosittain kaksi tai kolme pentuetta”, Jason sanoo. ”Pidämme pennut luonamme, kunnes ne ovat neli- tai viisikuukautisia. Sitten me lähetämme ne varhaisvalmennukseen (ei vielä varsinaisille treenareille).

Juoksijaksi kasvattaminen:

Jasonilla on erityinen rutiini pentukoiriensa osalle ja kaikki koirat käyvätkin läpi tämän rutiinin noin kolme kuukautta ennen kilpailu-uran alkua: Hän jättää pennun, kun se on ”kesytetty” – so. opetettu ratakäyttäytymiseen – lyhyelle tauolle, mitä seuraa kuudesta kahdeksan viikon kestävä esivalmennus, joka käsittää muutaman viikon ajan juoksuharjoituksia suoralla ja sen jälkeen neljä juoksua kilparadalla, jolloin hän näkee millaisia aikoja koirat kykenevät kellottamaan. Jokainen pentu hänen kennelissään aloittaa päivittäiset kävelyttämis- ja laukkaharjoitusrutiinit. Hän antaa niiden juosta kahdesti 350 metriä peräkkäisinä viikkoina, minkä jälkeen he menevät Warragulin stadionille ottamaan 350 metrin handslipin. Tämän jälkeen koirat juoksevat kolme soolojuoksua Geelongin stadionilla 347 metrin matkalla kolmena viikkona peräkkäin. Seuraavaksi koirat viedään Sandownin stadionille kahteen handslippiin viikon välein. Palaamme sitten Warraguliin suorittaaksemme 424 metrin trialin. Sitten menemme Geelongin kahteen 457 metrin trialiin, joista toinen juostaan soolona ja toinen viikkoa myöhemmin kahden koiran trialina. Työtä varhaiskoulutuksessa on paljon, mutta olen valmis siihen. Annamme ehkä koirille 350 metrin mittaisen vieheen perässä tapahtuvan harjoitusjuoksun Warragulin ja Geelongin trialeiden välissä. Jason myös suosii kahden 520 metrin trialin juoksuttamista tulokkaillansa, niistä toinen Sandownissa ja toinen Meadowssa ENNEN kuin ne alkavat kilpailla. ”Otaksun, että monet ihmiset tekevät siinä virheen, kun eivät riittävän aikaisessa vaiheessa juoksuta koirillaan 520 metrin matkaa. Monien näkee kouluttavan pentujansa ja laittavan ne kylmiltään juoksemaan yli 457 metrin matkoja, totuttamatta niitä lainkaan 520 metrin matkaan.”

Kilpaileminen:

Kilpailupäivän aamunakin Jason laitaa ’kilpurit’ kävelykoneeseen ja antaa niiden niin ikään juosta vapaana tarhassa, koska tämä kuulemma pitää niiden mielen rauhallisena. Jokapäiväisiin totuttuihin rutiineihin tehdyt poikkeamat toimivat helposti koirille signaalina, että jotain tavallisuudesta poikkeavaa on tulossa. Eikä tämä kilpailupäivänä olisi lainkaan hyvä asia. Viimeistäänkin hauveleiden laittaminen kilpailumatkaa varten kuljetustraileriin saa ne sitten muuttumaan levottomiksi.

Jasonilla on tapana juoksuttaa koirillansa triali keskiviikkoisin kahden kilpailulauantain välissä. Stayer-koirat juoksevat pidemmän matkan eli 457 tai 520 metriä ja sprintterit tätä lyhyemmän matkan.

Jason uskoo vahvasti, ettei kukaan pysty muuttamaan lähtökohtaisesti hidasta koiraa nopeaksi, mutta toteaa, että jotkut treenarit onnistuvat kyllä pilaamaan nopeat koiransa tehden niistä hitaita. ”Jos et huolehdi koirasta, et vie sitä säännöllisesti eläinlääkärin tarkastettavaksi etkä tee sen kanssa muutenkaan oikeita asioita, käynee niin, että nopea koirasi onkin radalla hidas”.

Jason, väittää, että kennelissä voidaan jo koiran varsin varhaisessa kehitysvaiheessa päätellä, onko kysymyksessä lupaava yksilö. Sen kertoo koiran käyttäytyminen. ”Useimmilla lupaavilla koirilla on hyvä käytös, pennut osoittavat sen välittömästi”.

Thomson/Hood kenneli on jatkuvasti täynnä greyhoundeja, mutta Jason sanoo, että heillä on silti aina tilaa myös uusille nopeille(!) koirille. Hän kertoo olleensa hyvin onnellinen siitä, että omistajat ovat tarjonneet koiriaan niin innokkaasti hänen treenaukseensa. Jason Thompson mainitsee, ettei hän ole koskaan joutunut pyytämään omistajia tuomaan greyhoundejansa hänen valmennukseensa, vaan aloitteentekijänä ovat olleet asiakkaat itse.

Brett Lee on kuulemma paras koira, jonka Jason Thompson on koskaan nähnyt kilpailevan. Jason treenasi itsekin Brett Leetä lyhyen aikaa sen uran loppuvaiheissa. Sitten hän jatkaa toteamalla, että paras koira, jota hän on valmentanut sen koko uran ajan oli Awesome Assassin. Niin ikään Hotshow Vintage oli myös hämmästyttävä, sillä se voitti kuusi ykköstason finaalia (Group finals).

Kun Jason matkustaa koirineen ympäri maata, kertomansa mukaan hän tekee aina kaiken samalla tavalla: ”Haluan saapua kilpailupaikalle jo päivää ennen kisoja” Hän ei anna koirille nestettä ennen lyhyttä lentomatkaa. Jotkut koirat kuulemma sopeutuvat lentomatkoihin hyvin, jotkut taas eivät. Jason on sitä mieltä, että monilla ihmisillä on turhia koirien lennättämiseen liittyviä pelkoja. Hän myös sanoo, ettei koskaan käytä koiriaan varsinaisissa vesikylvyissä, koska se ei luonnollista niille.

”Koirani harjataan, pestään ja puhdistetaan päivittäin. Kesällä kisojen jälkeen ne suihkutetaan runsaalla vedellä. En hiero koiria lainkaan. Pidän parempana, että koirat nukkuvat ja lepäävät sen jälkeen, kun ne ovat kisailleet tai muuten laukanneet. Tästä minä pidän ja koirani ovat silloin onnellisia.” Jason on hyvin pedanttinen ja sanoo, että puhdistuttaa kuljetustrailerinsakin viimeistä osaa myöten joka kuukausi.

Jason Thompsonin tärkein neuvo nuorille ja vasta-alkaville treenareille on: ”Tehkää lujasti töitä ja hankkiutukaa laiskoista treenattavista koirista eroon”. Jos haluaa ryhtyä ammattilaiseksi, tärkeä olisi löytää joku luotettava kumppani, jonka kanssa työskentelee. ”Minulla ja Seonalla on erinomainen kumppanuus ja se on parasta, mitä minulla on”. Thompsonilla on myös yksi kokoaikainen, pystyvä työntekijä kennelissänsä. Ensin töissä oli Wayne Vasallo ja nykyisin Phil Bonnacurso. ”He ovat erittäin mainioita ihmisiä ja erittäin hyviä työntekijöitä”. Koiran perimä on kaikkein ratkaisevin tekijä menestyvissä greyhoundeissa. ”Hyvät jalostuslinjat tulevat lopulta voittamaan”. Emän pitää olla nopea juoksija ja myös edustaa kelvollista jalostuslinjaa. Parhaat nartut tuottavat parhaita kilpakoiria. Katsottakoon vaikkapa Peter Gilesin emälinjaa, joka polveutuu Floodgatesta. ”Tiedän joitain erinomaisia narttuja, jotka eivät ole tuottanut sellaisia jälkeläisiä mitä odotettiin, mutta yleensä hyvät kilpanartut antavat toivottuja tuloksia. Siitosuroksissa tärkein ominaisuus on niiden temperamentti. Katsokaa, kuinka paljon koiria menee vuosittain siitostarkoituksiin, mutta kuinka harva niistä onnistuu tuottamaan menestyviä jälkeläisiä. ” Jason sanoo, että temperamentilla on suuri merkitys, ja se on tullut todistetuksi monien vuosien kuluessa. Useilla nykyisistä siitosuroksista on huono luonne ja vaikka osa niiden jälkeläisistä saattaa menestyä, pennut yleisesti eivät tule vastaamaan niihin asettuja odotuksia”. Tämä on yksi syy, miksi Jason odottaa El Galgon siitostuloksia. Tämä Cold Coast Cup -voittaja omaa kaikki tarvittavat ominaisuudet, kuten Jason Thompson itsekin.



BRETT LEE – USKOMATON TUHKIMOTARINA

Neil Brownin tekstistä vapaasti suom. Ilkka Virta.

Elinaikanamme kenties vain kerran voimme tavata koiran, jolla on tuollainen poikkeuksellinen lahjakkuus ja kyvyt! Aiemmin ajateltiin, että kaikkien aikojen greyhound olisi Rapid Journey, mutta sitten tuli tuo pieni musta koira, joka oli saanut nimensä australialaiselta krikettipelaajalta.

Australialainen koira nimeltä Brett Lee rikkoi monia ennätyksiä ja osoitti innostusta minne tahansa se menikin. Ollaksemme tarkkoja, Brett Leen tarinassa oikeastaan mikään ei muistuta Rabid Journeyn tarinaa. Rabid Journey oli iso brindle uros, jolla oli tapana nousta voittoon kilpailun lopussa kaikkien muiden koirien takaa. Brett Lee sen sijaan on pieni, kompakti eikä mitenkään erityisen hyvännäköinen otus. Se oli muiden edellä alusta alkaen miltei joka kisassa, jossa se juoksi. Koska Brett Lee oli alussa niin ylivoimainen se ’vei luulot’ muilta kilpailijoilta jo ennen kuin kisa oli kunnolla alkanutkaan. Brett Lee myytiin kahdesti ennätyshinnalla ja sitä valmensivat henkilöt, jotka ovat tunnettuja treenareita.

Brett Lee sai alkunsa mustasta emästä nimeltä Sobbing Sal, joka oli myös arvokisavoittaja ja vuoden greyhoundina palkittu. Sobbing Salin loistavista saavutuksista johtuen, jokainen sen synnyttämä pentukin oli hyvin arvokas. Brett Leen isä puolestaan oli erittäin nopea sprintteri nimeltään Gun Law Osti. Se voitti 16 niistä 36 startista, joihin osallistui. Uros saavutti voittoja kolmessa Australian osavaltiossa ja kellotti nimiinsä ennätyksiä neljällä eri radalla. Sobbing Salin ja Gun Law Ostin pennut syntyivät 5. päivänä tammikuuta 1999. Pentueessa oli kolme narttua ja kolme urosta. Brett Leen sisarukset olivat nimeltänsä Trendy Leigh, Comander Ben, Supa Lee, Shotgun Sal ja Supa San. Niistä Brett Leen lisäksi ainoastaan Shotgun Sal tuli kilparadoille.

Sobbin Salin ja Gun Law Ostin omistaja Bonsar laittoi pentujen ilmoitushinnaksi 6000 Australian dollaria (noin 3200 €) kappaleelta ja kaikki muut paitsi yksi kiveksetön musta uros menivät kaupaksi.

Richard Kurkowski oli kilpailuttanut urallaan useita koiria. Menestys oli kuinkin jäänyt verrattain vähäiseksi, joten hän etsi yhä potentiaalista voittajaa. Kurkowski kiinnostui edellä mainitusta pentueesta ja kävi sitä Devon Meadowsissa Kelvin Ilesin Kennelissä katsomassa. Richard sanoi, olevansa tyytyväisen koirien perimään, mutta totesi, ettei hänellä olisi varaa maksaa pennusta pyydettyä 6000 dollaria kappalehintaa. Pentujen ollessa 9-kuukautisia hänelle sitten tarjottiin 3000 dollarilla ainoata jäljelle jäänyttä pentua – pientä mustaa urosta, jolta puuttui toinen kives. Richard Kurkowski kertoo olleensa tarjouksesta periaatteessa kiinnostunut, mutta samalla kuitenkin empineensä, olihan pentu kivesvikainen. Neuvoa kysyäkseen hän soitti greyhound-treenari Graeme Batelle. Tämä vakuutti valmentaneensa ja kilpailuttaneensa saman ongelman omaavia koiria ilman mitään ’varjopuolia’. Kurkowski otti yhteyttä Peter Dapiraniinkin, joka myös vakuutteli, ettei kiveksettömyydestä olisi haittaa koiran juoksu-uralla. Dapiran mainitsi valmentaneensa erästä erittäin lahjakasta kivesvikaista greyhoundia. Niinpä Richard Kurkowski osti pennun, ja tuo päätös tuli olemaan hänen elämänsä paras!

Richard Kurkowski sijoitti Brett Leen varhaisvalmennukseen Kevin McNamaran hoteisiin Majorcan pikkukaupunkiin. Siellä koira ehti viettää vain kolme viikkoa. McNamara mielestä kysymyksessä oli suuri luonnonlahjakkuus, josta mitä todennäköisimmin kehkeytyisi huippujuoksija.

Seuraava askel oli löytää Brett Leelle asiantunteva valmentaja. Richard ottikin yhteyttä joihinkin treenareihin, jotka kaikki erilaisiin syihin vedoten kieltäytyivät yhteistyöstä. Lopulta hän antoi koiran Rocky Crisafille, jonka oli tavannut vain muutaman kerran aiemmin.

Nimi Brett Lee oli viaton sattuma – vai oliko sittenkään? Mietittäessä koiralle nimeä Richard Kurkowski oli yhteydessä kansallisen greyhound-liiton työntekijään Paula Grayhin. Paula hyväksyi nimen Brett Lee vaikka samannimisen krikettipelaajan tiedettiinkin jostain päin maata löytyvän. Eihän kukaan voinut tietää, että kyseinen krikettipelaaja joskus myöhemmin nousisi kuuluisuuteen. Australian ja Uuden-Seelannin greyhound-liiton säännöt kieltävät antamasta koiralle nimeä kenenkään kuuluisan ihmisen mukaan. Jälkeenpäin ajatellen tuntuu siltä, ettei nimeä ainakaan julkisuuden kannalta olisi voinut paremmin valita. Kyseinen krikettipelaajakin oli hyvin tyytyväinen kuullessaan huippu-greyhoundin kantavan hänen nimeään. Krikettitähti kuulemma piti ajatuksesta niin paljon, että jopa lensi Australian (greyhound) Cupiin ottaakseen kyseisestä koirasta valokuvan.

Brett Leen ensimmäinen kilpailu oli karsintatriali Ballaratin radalla, jonka se voitti miltei seitsemällä koiran mitalla. Finaalin ’ykkössijan’ se otti ajalla 25.66 ja yli kymmenellä koiran mitalla. Tämän jälkeen se hävisi Ballaratissa siirtyen sen jälkeen Horshamiin, jossa saavutti 480 metrin kisassa uuden rataennätyksen 26.94. Seuraavaksi Brett Lee otti lajikumppaneistaan mittaa Sheppartonissa voittaen Geelong Guineas ’heatin’ ja finaalin.

Kurkowskilla oli hyviä muistoja aiempien suosikkikoiriensa varhaisista starteista. ”Tuntuu joka kerta yhtä jännittävältä kopittaa koiraa ja erityisen hermostuttavaa se on Horshamin ja Geelongin isoilla stadioneilla”. Sama fiilis toistui myös Brett Leen kohdalla.

Pian muutkin ihmiset alkoivat kiinnostua Brett Leestä. Eteläaustralialainen omistaja-treenari Darrell Johnstone, joka oli ollut Horshamissa Brett Leen rikkoessa rataennätyksen, vakuuttui tästä nuoresta koirasta siinä määrin, että halusi välittömästi ostaa sen. Johnstone oli siihen mennessä omistanut ja valmentanut koiria yli kolmekymmentä vuotta ja yksi hänen koiristaan – Superstar – oli voittanut Adelaine Cupinkin.

Johnstone tarjosi Brett Leestä 50.000 Australian dollaria (noin 28.000 euroa), korottaen summan pian 70.000:een dollariin (noin 40.000 euroon). Richard Kurkowski harkitsi tarjousta vakavasti, mutta kieltäytyi lopulta kuitenkin hyväksymästä sitä. Seuraavaksi Johnstone tarjosi huikeat 100.000 (noin 60.000 euroa), mistä summasta Richard ei enää voinut kieltäytyä, vaikka ajatus koiran myymisestä tuntuikin hänestä pahalta.

Entinen omistaja Kurkowski kertoo seuranneensa erityisellä lämmöllä ja mielenkiinnolla Brett Leen juoksuja koko sen kilpailu-uran ajan ja olevansa äärimmäisen onnellinen kaikesta siitä menestyksestä, jonka koira urallaan saavutti. ”Kuten monet muutkin, minäkin olin aina hyvin jännittynyt seuratessani Brett Leen kilpailuja”, Kurkowski toteaa.

Koska Brett Lee oli maksanut Johnstonelle hurjan paljon, hän myi osuuden koirasta Darren McDonaldille, jonka kautta edelleen osakkeenomistajaksi tuli australialaisen jalkapallon hyökkääjäpelaaja ja supertähti Tony Lockett, joka omistaa muitakin greyhoundeja ja myös itse niitä treenaa.

Brett Lee loukkaantui Meadowsissa ja hävisi sen jälkeen sokeeraavasti Hobart 1000 -finaalissa. Sitten se voitti 12 kisaa ’putkeen’ neljän ja puolen kuukauden aikana alkuvuonna 2001. Niistä viisi oli nk. ”Group 1” -voittoja. Brett Lee voitti Interstate Challengen (Angle Parkissa), Adelaide Cupin, Australian Cupin, Maturity Classicin, Golden Easter Eggin ja Warrnambool Classicin.

Loistavan uransa aikana Brett Lee ehti ’kepittää’ kuusi rataennätystä: The Meadows (528 m, 29.43), Horsham (480 m, 26.94), Shepparton (440 m, 24.22), Geelong (557 m, 25.19), Ballarat (450 m, 24.95 sekä Warragul (424 m, 23.68).

Brett Lee kruunattiin 2001 Victorian osavaltion vuoden koiraksi Parlamenttitalossa järjestetyissä upeissa seremonioissa maaliskuussa 2001. Se sai hulppeat 29 ääntä seitsemänjäseniseltä GOTY (Greyhound of the Year) -paneelilta. Voittajaäänestyksessä se löi ylivoimaisesti sellaiset koirat, kuten Bentley Baben, Classic Caprin, Suellen Balen ja Hotshow Vintagen. Brett Leestä tuli järjestyksessään 28. tämän – osavaltion kaikkein arvostetuimman – greyhound-arvonimen haltija.

Brett Lee kilpaili viimeistä kertaa vuonna 2001 Meadowsin Top Gun-kisassa, jossa se sijoittui – uran päättäneestä loukkaantumisesta johtuen – vasta seitsemänneksi. Se vetäytyi jalostukseen astutusmaksun kohotessa ennätysmäisen korkeaksi eli 2.750 dollariin. Spektaakkelimaisen juoksu-uransa aikana tuo pieni musta uros ehti voittaa 31 kilpailua ja 5 kakkossijaa 39 startissa. Koira tienasi massiiviset 405.106 dollarin palkintorahat.

Jason Thompson, joka valmisti Brett Leetä sen muutamaan viimeiseen starttiin, toteaa koirasta seuraavaa: ”Bret Leen viisi ”Goup 1” -voittoa on uskomaton saavutus! Se tuli vain kerran lyödyksi noiden viiden kilpailun ja niiden karsintojen aikana. Nimittäin Warnambool Classicin ’heatissä’ se sijoittui toiseksi. Ajattelin pitkään, että Highly Blessed olisi paras ikinä näkemäni greyhound, kunnes tapasin Brett Leen. On toki vaikea pyrkiä vertaamaan noita kahta, enkä edes yritä sitä tehdä. Brett Lee on kuitenkin kaikkein nopein koira. Aika, mihin Brett Lee pystyi ’kellottamaan’ radan kunkin osan, on uskomattoman kova. Brett Leen ympärillä on sädekehä ja jopa ne australialaiset, jotka eivät lainkaan seuraa greyhound-kilpailuita tietävät ja tuntevat sen.”

Brett Lee jäi Thompsonin haltuun Meadow Vale -kenneliin kuudeksi kuukaudeksi. Sitten kuultiin suuri uutinen sen myymisestä uudelle omistajalle. Tunnettu omistaja-treenari-kasvattaja Harry Sarkis osti Brett Leen ennätyksellisestä – joskin salaisena pidetystä – kappahinnasta, jonka on arveltu olleen 800.000 dollaria (noin 500.000 euroa). Koira siirrettiin Londonderry-kenneliin ja sitä ryhdyttiin käyttämään siitoksessa. Jalostusnarttuja tulikin tarjolle jatkuvana virtana. Koska Brett Lee on kansainvälisesti niin tunnettu, on selvää, että pakastespermaa oli ryhdyttävä toimittamaan ulkomaillekin. Eri maissa asuvat greyhound-kasvattajat elättelevät nyt toiveita, että tuo Australian kaikkien aikojen nopein sprintteri pystyy tuottamaan myös jälkeläisissään jokseenkin samanlaisia ominaisuuksia, joita sillä itsellään on.

Suomessa Brett Leen pentuja on syntynyt toistaiseksi seitsemän. Jälkeläiset (Capes’ -pentue) syntyivät Top Vision -kennelissä Laitilassa kesäkuussa 2007. Emä – Pauline Lennonin Irlannissa kasvattama – Borna Castle (s. 2001) astutettiin Brett Leellä 3.4.2007. Se tapahtui ”pakastespesialisti” John Tuohyn kennelissä Irlannissa. Yhdistyksemme jäsen Jouni Niemi puolisoineen teki toukokuussa 2007 parin päivän reissun Irlantiin käyden hakemassa kantavan Borna Castlen Ruairi Dwanin luota Borna Kennelistä. Pennut syntyivät pari viikkoa myöhemmin – kesäkuun ensimmäisenä päivänä – Laitilassa.Tuosta pentueesta on oma Leevimmekin eli Top Vision Capes' Lee, joka juoksi pelkästään lyhyttä matkaa ja oli sprintterinä ykkösluokan koira.

 

 

ENGLANNIN DERBY JA SEN SUURET VOITTAJAT

Ilkka Virta

Olin paikanpäällä Lontoon Wimbledonissa katsomassa, kun musta uros Westmead Hawk heinäkuussa 2005 voitti Englannin Derbyn. Sen jälkeen kun samainen koira monien yllätykseksi vuotta myöhemmin teki saman tempun uudelleen, kiinnostuin näistä suurista voittajista ja lähdin etsimään, löytyisikö niitä enemmänkin kilpailun yhdeksän vuosikymmentä kestäneen historian varrelta.

Englannin Derby arvovaltaisin kilpailu brittäisesssä greyhound racingssä ja sen historia alkaa vuodesta 1927. Alun alkaen kilpailut pidettiin White Cityn stadionilla, mutta siirrettiin vuonna 1985 pidettäväksi Wimbledonin stadionilla, koska ensin mainittu kilpailuareena suljettiin. Ensimmäiset koirakisat Wimbledonissa oli järjestetty jo toukokuussa 1928. Yli viiden vuosikymmen ajan se toimi myös speedway kilpailujen pitopaikkana.

White City Stadium oli rakennut Lontoon vuoden 1908 Olympialaisia varten ja 150.000-paikkaisena se oli tuohon aikaan suurin laatuaan maailmassa. Varhaisimmat koirakisat siellä pidettiin vain muutamaa viikkoa ennen vuoden 1927 derbyä. Ensimmäinen koira, joka voitti derbyn oli Entry Badge. Samalla se hankki treenarillensa Joe Harmonille tuhannen punnan voittorahat.

Kaksi vuotta myöhemmin Mick the Milleristä leivottiin kisan ensimmäinen kaksoisvoittaja. Kilpauransa jälkeen Mickistä tuli todellinen urheiluikoni Englannissa, josta julkaistiin lehtiartikkeleita ympäri maailmaa ja se esiintyi joissain elokuvissakin. Mick kuoli 6. toukokuuta 1939 muutamaa viikkoa ennen 13-vuotissyntymäpäiväänsä. Tänä päivänä se on täytettynä nähtävissä  Hertfordshiressä Natural History Museumissa.

Kaikkiaan neljä koiraa on Englannin derbyn historian aikana onnistunut voittamaan kilpailun kahtena vuotena peräkkäin. Niistä kaksi teki sen White Cityssä.  White Cityn greyhound kisojen kulta-aikaa olivat toisen maailmansodan jälkeiset vuodet, jolloin katsojia kisoissa vävi keskimäärin noin 30.000 ja vuoden 1946 derby finaalia oli paikanpäällä seuraamassa jopa 58.000 katsojaa.

Vuonna 1973, kun  koiranruokamerkki Spillers sponsoroi Englannin derbyä ensimmäistä kertaa, valkoisesta uroksesta nimeltä Patricia’s Hope  tuli järjestyksessään toimen derbyn kahdesti voittanut. Koiran treenarin toimi äskettäin edesmennyt  irlantilainen urheilumies Johnny O’Connor (1928 – 2010). Kerrottakoon sekin, että Patricia’s Hope voitti vuonna 1972 Englannin lisäksi derbyt myös Wellsissä ja Skotlannissa.

Vuonna  1983 The Daily Mirror ryhtyi sponsoroimaan kilpailua ja 1984 se pidettiin viimeistä kertaa White Cityssä. Näin ollen Whisper on viimeinen koira, joka onnistui voittamaan tavoitellun derbytittelin sen alkuperäisellä kisa-areenalla.

Vuodesta 1985 Englannin derby on järjestetty Wimbledonin stadionilla. The Daily Mirror toimi sen ainoana sponsorina vuoteen 1990 saakka, jolloin toiseksi tukijaksi tuli Sporting Life. William Hill ryhtyi tapahtuman sponsoriksi vuonna 1998 ja 2006 vedonlyöntitoimisto Blue Square tuli mukaan.

Kolmas koira, joka on kyennyt voittamaan arvostetut Englannin Derbyn kahteen kertaan oli Rapid Ranger. Voitot tulivat vuosina 2000 ja 2001. Tämä tammikuussa 1998 syntynyt Charlie Listerin valmentama brinde uros on juossut myös Skotlannin ja Irlannin Derbyjen finaaleissa. Koira menehtyi 12,5-vuotiaana syyskuussa 2010.  

Menestyneiden koirien takana ovat ammattinsa osaavat treenarit. Englannin derbyn historiasta löytyy useampikin treenari, joka on päässyt podiumille kahdesti. Katsottaessa vanhoja tulosliuskoja, silmiin pistää muutama valmentaja ylitse muiden. Tässä he ovat: 

Charlie Lister: Some Picture (1997), Rapid Ranger (2000 ja 2001), Farloe Verdict (2003), Bandicoot Tipoki (2010), Taylors Sky (2011), Sidaz Jack (2013); 

Nick Savva: Toms The Best (1998), Westmead Hawk (2005 ja 2006), Westmead Lord (2007);

Leslie Reynolds: Priceless Border (1948), Narrogar Ann (1949), Ballylanigan Tanist (1951), Endless Gossip (1952), Pauls Fun (1954).

 Aikoinaan Lontoon alueella on ollut parisenkymmentä greyhound-stadionia. Nykyään niitä on tietääkseni enää kaksi eli Romford ja Wimbledon.

Kuulemma myös Wimbledonin tulevaisuus on vaakalaudalla. Stadionin osaomistaja Galliard Homes on tilannut arkkitehdeiltä piirustukset 800 asunnon rakentamiseksi sille tontille, jolla stadion sijaitsee. Toteutuessaan rakennusprojekti merkitsisi sitä, että ensimmäistä kertaa historiansa aikana Englannin derbyt jouduttaisiin juoksemaan pääkaupungin ulkopuolella.    

Nimenä Westmead toki oli minulle entuudestaan jonkin verran tuttu ja myös kennelin omistajan Nick Savvan naaman oli jollakin vanhalla Greyhound VHS:llä nähnyt vilahtavan.

Vuoden 2014 Englannin derbyä juostaan ajalla 30.5. – 28. kesäkuuta. Luonnollisesti jokaisen  treenarin unelmana on voittaa juuri tämä ’category one race’. Kesäkuun lopussa sitten nähdään, mitkä kuusi koiraa yli sadasta karsintoihin osallistuneesta tavoittelee finaalissa hulppeaa voittopottia.

 

 

"